Ajankäytöstä - kokkailu

Kun tein vielä töitä, tilasimme lähikahvilasta arkisin ruoat kotiimme. Yksi annos oli sen verran iso, että siitä riitti yhdelle hengelle sekä lounas että illallinen. Joskus tosin tuli vedettyä myös leipää lounaalla, mutta uskon sen olleen enemmänkin tapa kuin tarve voittaa nälkä.

Ruoan tilaaminen oli toki kallista. Meiltä upposi noin neljä hunttia kuussa tähän lystiin. Vaikka ”ruoanlaittomme” olikin hintavaa, oli se sen arvoista.

Saimme ruoat valmiiksi pilkottuina, kypsennettyinä ja annosteltuina. Kaikki tämä säästi aikaamme, kun emme joutuneet paloittelemaan, paistamaan tai tiskaamaan. Näin pystyimme viettämään enemmän aikaa Facebookissa.

Nyt kun hengailen päivät pitkät kämpillä, olen alkanut tehdä ruokaa. Olen aina osannut tehdä perusruokia, mutta gourmet-kokkailuun en ole koskaan innostunut. Yhdessä vaiheessa leivoin suhteellisen kovalla raivolla, mutta sekin on jäänyt vähemmälle.

Koitan pitää maltin mukana ruokaa laittaessani. Minulla on paha tapa tehdä jokaisesta ruoasta omanlaistansa pyttipannua: kaikki vaan sekaisin pannulle ja that’s it (suomeksi: det var siinä). Nyt jätän mieluummin jonkin ainesosan pois kuin että lisäisin fiiliksen mukaan jotain ylimääräistä.

En usko, että innostukseni kokkailuun kantaa vanhenpainvapaani yli. Mutta mukavaa vaihtelua se on ollut. Pitäisin ihmeenä, jos en myöhemmin palaisi keittiöstä Facebookiin.

Tyhjästä vinkuminen

En läheskään aina ymmärrä, miksi poikani itkee. Tässä vaiheessa osaan jo joten kuten tunnistaa väsymiseen, nälkään ja janoon liittyvät itkut. Se on paljon enemmän kuin ensimmäisen kolmen kuukauden aikana hänen syntymästään.

Tuolloin en voinut käsittää, miksi hän itkee. Varsinkin sen jälkeen, kun hän oli nukkunut ja juonut ja sai olla sylissä.

Mielestäni hänellä ei ollut mitään valittamisen aihetta. Hän oli syntynyt yhteen maailman rikkaimmista alueista eli hyvinvoivaan Pohjolaan toivottuna ja haluttuna korkeakoulutetuille vanhemmille, jotka pystyvät huolehtimaan sekä hänen aineellisesta että henkisestä hyvinvoinnistaan. Näin ollen hänen kitinänsä oli täysin turhaa.

Emmehän me keskiluokkaiset aikuisetkaan koskaan valita turhaan esimerkiksi veroista, säästä, työpaikasta tai -kavereista, mediasta, lähimarketin tarjonnasta, wlanin hitaudesta, ruoasta, palvelusta tai Alkon aukioloajoista. Tai siis minä en ainakaan valita näistä enkä mistään muustakaan turhasta. Koskaan.

Päiväunet toimii

 Olen nyt viikon verran nukkunut päiväunia samaan aikaan poikamme kanssa. En ole harrastanut päiväunia vuosikausiin. Lukiossa ja opiskeluaikoina vetelin viikoittain ainakin yhdet päiväunet (darrapäivät poislukien). Nyt olen palannut vanhan harrastukseni pariin.

Uskon, että tähän on kolme pääsyytä. Ensiksikin, olen päässyt rentoutumaan töistä. Joku voi huutaa, kuinka vanhemman roolissa lapsenhoito on myös työtä. Onhan se, mutta täysin erilaista kuin toimistotyöstä keräämäni stressi ja paineet. Joku varmasti stressaa lapsensa kasvattamisesta yhtä paljon kuin minä omasta palkkatyöstäni, mutta itse koen syöttämiset, leikkimiset, pesemiset ja vaipanvaihdot rentouttavana tekijänä verrattuna normityöhöni. Eli eli, uskon, että olen antanut itselleni sekä henkisesti että fyysisesti luvan rentoutua.

Toiseksi, olen alkanut jälleen urheilla. Ennen vanhempainvapaata kävin lenkillä noin kerran viikossa. Parin viikon ajan olen lenkkeillyt kolmesti viikossa. Ei mitään älytöntä urheilua, mutta sen verran kuitenkin, että kropalta ottaa oma aikansa palautumiseen.

Ja kolmanneksi, rutiini toimii. Aivan kuten pojallammekin. Vien hänet päiväunille puoli kahden aikaan, kuuntelen pienet itkut Twitteriä lukiessani ja lopulta heittäydyn sängylle lueskelemaan kirjaa vartiksi. Taju lähtee melkein saman tien.

Voin suositella päiväunia. Olen paljon paremmalla tuulella kuin vielä pari viikkoa sitten ja silloinkin olin hyvällä tuulella, koska odottelin vanhempainvapaan alkua. Päiväunet saavat siis jatkua.

Kasvuympäristö

 Lapsuudessani kylällämme oli kaksi mersua (ei AMG). Bussit kulkivat tehtaan työvuorojen mukaan. Paikallisesta baarista sai pizzaa.

Kärrylenkeillä nukutan poikani tien varressa, johon on parkkeerattu kolmosmallin Tesla ja Porsche Cayenne Turbo. Metro pysähtyy kolmensadan metrin päähän. Kilometrin säteellä kodistamme on thaikkuruokapaikka, italialainen gourmet-pizzeria, yksi valkoisten pöytäliinojen ravintola ja kaksi sushi-ravintolaa.

Joskus kuulen kavereiltani tai luen lehdestä, kuinka joku paikka on parempi kuin toinen lapsen kasvattamiselle. Joskus ajattelin itsekin näin. En voinut käsittää, miten joku voi pitää Helsinkiä huonona paikkaa kasvaa. Miten joku voi sivuuttaa kaikki me mahdollisuudet, jotka vähän isompi kaupunki voi tarjota! Ja metron!

Kuten jokainen järkevä ihminen ymmärtää, Suomessa ei lähtökohtaisesti ole kuin hyviä paikkakuntia kasvattaa lasta. Kaupunkien sisällä voi tietysti olla vähän huonommin tai vähän paremmin kasvatukseen soveltuvia alueita. Mutta jos maalataan isolla pensselillä, niin kasvatukseen vaikuttaa paikkakuntaa enemmän niin moni muu asia, etten jaksa listata niitä tähän.

Pojallani tulee olemaan enemmän mahdollisuuksia valita harrastusten, koulujen ja tekemisten välillä kuin mitä minulla oli. Koen sen hyvänä asiana. En kuitenkaan valita omasta kasvuympäristöstäni: minulla oli kaikki mitä tarvitsin ja enemmänkin. Toivottavasti en usuta poikaani kokeilemaan ”kaikkea” sen vuoksi ettei itselläni ollut sellaiseen mahdollisuutta. Toivottavasti hän löytää itselleen sopivan tai sopivat harrastukset ja nauttii niistä vaikka tarjolla olisi tuhat muuta mahdollisuutta.

Itselleen valehteleminen

 Olen aina ollut mestari selittämään omat töppäykseni parhain päin - itselleni. Musta muuttuu sormia napauttamalla valkoiseksi. Kukaan muu ei näitä höpötyksiä ole koskaan ottanut tosissaan enkä ole niin odottanutkaan.

Lapsen kanssa itselleni valehtelu on noussut kokonaan uudelle tasolle. On kuin mieleni kävisi steroideilla, kun päätän toimia jossain asiassa toisin kuin olemme aiemmin sopineet.

Esimerkkinä ruokailu. Sääntömme sanoo, että lelut eivät kuulu ruokapöytään. Palikat, soittimet, nuket ja eläinhahmot saavat jäädä ympäri lattiaa, kun aterioimme. Tästä emme ole joustaneet. Sen sijaan, ruokapöytään on kuukausien saatossa eksynyt lusikka (jolla ei syödä), pakasterasia (jos ei syödä) ja erilaisia vihannespaloja (jotka lentävät lattialle).

Kaikki nämä hämäävät poikaamme niin, että hän erehtyy hotkaisemaan lusikallisen puuroa. Mutta leluja, ehei, niitä ei tule ruokapöytäämme.

Tänään söimme aasialaisia (?) kasviksia ja bulguria. Aikamoinen kulttuurien yhteentörmäys.

Pelkojen ja ennakkoluulojen opettaminen

Kuten varmaan suurin osa vanhemmista, myös minä haluan lapseni kasvavan mieleltään avoimeksi ja uteliaaksi yhteiskunnan jäseneksi. Olisi sääli, jos hän pelkojensa ja ennakkoluulojensa vuoksi joko jättäisi jotain mielekästä tekemättä tai tekisi jotain, mitä hän ei todellisuudessa haluaisi.

Totaalinen ennakkoluulottomuus lienee utopiaa. Uskon, että vanhempien kasvatustyylillä on rajansa siihen, kuinka avomielinen rakkauspakkauksesta kasvaa. Vanhemmilla on tietysti mahdollisuuksia vaikuttaa, mutta lapsen täytyy hoksata pointit itse.

Ajattelen tätä(kin) negaation kautta. Jos ja kun pojalleni kehittyy ennakkoluuloja ja pelkoja, en tahdo, että ne johtuvat minusta. Yritän varoa omien ennakkoluulojeni (teenjuojat, vasenkätiset, kemiläiset ja KAIKKEAmusiikkiakuuntelevat) ja pelkojeni (punkit, lapinpolttajat, hajaantunut EU ja kivessyöpä) siirtämistä seuraavalle sukupolvelle. Stoalaisena uskon epäonnistuvani tässä pahemman kerran, mutta yritän kuitenkin tehdä parhaani.

Avomielisyyttä ja ennakkoluulottomuutta tärkeämpänä pidän uteliaisuutta. Kunpa onnistuisin kasvattamaan pojastani itseäni uteliaamman! Sen sijaan, että hän pelkäisi punkkeja, toivon hänen innostuvan luonnosta. Sen sijaan, että hän suhtautuisi ennakkoluuloisesti teenjuojiin, haluan hänen opettelevan juomaan teetä. Kemiläisten suhteen koen onnistuneeni, jos poikani ei yritä polttaa lumilinnaa.

Tänään söimme illalliseksi eiliset pizzanjämät ja salaattia.

Ensimmäisiä musiikkikokemuksia

 Ensimmäinen yhdessä pojan kanssa kuunneltu biisi: Kiss - Psycho Circus

Ensimmäinen yhdessä pojan kanssa kuunneltu levy - Timo Niskalaukaus - Rajaportti

Ensimmäinen yhdessä katsottu musiikki-DVD: Iron Maiden - Death on the Tour

Ensimmäinen pojalle soittamani biisi: Iron Maiden - Trooper (levy taustalla)

Ensimmäinen pojalle soittamani ja laulamani biisi: Mana Mana - Maria Magdalena

Tänään syötiin (vaimon tekemää) vihannessosekeittoa.

Lukemisesta

Luin teininä tosi paljon, opiskeluaikoina lähinnä tenttikirjoja ja työelämän parina ekana vuotena en juuri yhtään. Nyt lukuinto on löytänyt minut e-lukulaitteen muodossa.

Tällä hetkellä poikani on sen verran pieni, että hän pitää kirjojen päällä istumisesta, kansien syömisestä ja sivujen repimisestä. Siitä huolimatta jompi kumpi meistä vanhemmista lukee hänelle joka päivä, vähintään iltasadun.

Kuten 110 prosenttia kaikista vanhemmista, myös minä toivon poikani innostuvan lukemisesta ja erityisesti kirjoista. Tähän voin varmasti vaikuttaa ostamalla fyysisiä kirjoja kotiin, viemällä poikaa kirjastoon ja lukemalla hänelle paljon iltasatuja. Mutta mitä minun pitää tehdä missäkin vaiheessa?

Olisi sääli, jos poikani ei saisi kirjoista samanlaisia kiksejä kuin itse saan. Olisi harmi, jos häntä ei kiinnostaisikaan samat kirjat kuin minua. Pelkään, että hänestä kasvaa oma itsenäinen yksilö, joka ei olekaan kaikista asioista kanssani samaa mieltä eikä innostu kaikesta samalla tavalla kuin minä. Se olisi kammottavaa.

Miten ohjaan hänet lukemaan Sinuhen oikea-aikaisesti (itse onnistuin kolmannella yrittämällä)? Kuinka saan hänet tarttumaan 1400-sivuiseen Monte-Criston kreiviin? Onnistunko kannustamaan hänet jatkamaan Puhdistuksessa yli puolen välin?

Ehkä kuitenkin yritän lukea hänelle niin paljon kuin jaksan. En voi kuin toivoa, että hän on kahlannut maailmankirjallisuuden klassikot läpi ennen hänen ensimmäistä Stanley Cupiaan.

Puhelimen käytöstä

 Poika innostuu joka kerta, kun otan kännykän esiin. Innostuminen ei vaadi puhelimen olemista päällä. Keittiöpsykologian ylidosenttina olen tullut siihen tulokseen, että yksi päätekijä innostumisee on se, että hän näkee minut liian usein räpläämässä puhelinta innostuneena. Kai se menee matkimisen puolelle (voisihan tuo jätkä matkia syömisinnokkuuttanikin, mutta siitä joku toinen kerta).

Maailman väsynein kielikuva väittää kännykän olevan aikuisten tutti. En tiedä, mitä se tarkoittaa, koska meidän lapsi ei koskaan oppinut tutille. Joka tapauksessa, itse kikkailen puhelimella liian usein, täysin turhaan ja pelottavan pitkään. Twitter, Facebook, WhatsApp, LinkedIn, verkkopankki, meili, Hesari, Yle ja Instagram heikentävät keskittymistäni enemmän kuin päivittäinen meditaationi onnistuu sitä parantamaan.

Niin vaikeaa kuin puhelimesta vieroittuminen olisikin, en tahdo sitä. Vaikka tunnen olevani koukussa, on tämä vielä kevyttä kamaa oikeiden ongelmien rinnalla. Huume-, alkoholi- ja peliriippuvuudet tuhoavat elämiä koronaakin tehokkaammin. Jos minun pitää riippuvuuteni valita, otan kännykkäni ilomielin esiin ja alan plärätä Twitteriä sen sijaan että tykittäisin ”herskaa” suoneen.

Miten tämä kaikki tulee vaikuttamaan poikaan? Ei mitään hajua. Varmaan samalla tavalla kuin syömiseni, urheiluni ja kirjojen lukemiseni. Se tulee olemaan osa jokapäiväistä elämää.

Hyvin menee, mutta menkööt

Onnellisuuden ”salaisuus” on kuulemma se, että onnistuu pitämään tavoitteet mahdollisimman matalalla. Ihanan yksinkertaista! Koska olen kuitenkin aivan omanlaiseni lumihiutale, niin onnellisuuteeni ei perustu pelkästään mataliin odotuksiin. Tajusin tänään, kuinka oma onnellisuuteni rakentuu sen mukaan, miltä tulevaisuuteni näyttää. Ja tällä hetkellä se näyttää lupaavalta.

Poika kehittyy kaikkien käyrien mukaan, ollaan koko perhe terveenä ja rahaa riittää leipomon leivän ostamiseen. Alhaisimmillaanhan riittäisi, että olisi rahaa leipään. Artesaanileipä on hieno juttu. Ja sitä on kiva ostaa. On mukava tajuta, että omaa onnellisuutta voi lisätä minimitason lisäksi näinkin nätillä kikkailulla.

Kaikillahan ei ole rahaa artesaanileipään. Eikä välttämättä leipäänkään. Paitsi jos uskomme sosiaalisen median leipäjonokeskusteluja, joissa keskituloiset suomalaiset jaksavat jonotella ulkona ilmaista leipää koko Kallion katsellessa.

Mutta siis joo, en yritä larpata köyhää työtöntä yksinhuoltajaa, koska meikämandoliinolla ei ole hajuakaan, kuinka rankkaa sellainen elämä on. Tuollaisessa tilanteessa tavoitteita tuskin kannattaa hilata alemmas eikä tulevaisuuskaan kovin ruusuiselta näytä, joten ehkä lopetan oman onnellisuusviisasteluni tähän ja menen syömään leipää.

Ensimmäinen päivä

Loma alkoi, eikä ole edes darraa. Nyt pitäisi nauttia perhe-elämästä, kun työkiireet jäävät kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi sivuun.

Kaikki neuvovat nauttimaan ajasta pienen lapsen kanssa. Tunnen itseni tyhmäksi joka kerta, kun saan tuon neuvon. Miksi neuvon antava henkilö kuvittelee, etten nauttisi ajasta lapseni kanssa. Minkä ihmeen takia muuten lapsia hankittaisi kuin että niistä voisi nauttia? Sata vuotta sitten tilanne oli eri. Silloin lapsia hankittiin, jotta oma vanhuus olisi turvattu. Nykyään voimme itse säästää oman vanhuutemme turvaamikseksi.

Modernissa hyvinvointivaltiossa lapsia hankitaan vain omaksi iloksi. Tai varmaan joissain parisuhteissa lapsia hankitaan vain toisen osapuolen iloksi. Kyynel sille kärsivälle osapuolelle.

Eli eli. Tarkoituksena on nauttia pojan seurasta seuraavan parin kuukauden ajan enemmän tai vähemmän kokoaikaisesti. Vastaavaa mahdollisuutta tuskin tulee näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Kesälomatkin tuppaavat olemaan maksimissaan neljä viikkoa.

Tänään ruokalistalla on peruna-pinaattivuoka.