Poika innostuu joka kerta, kun otan kännykän esiin. Innostuminen ei vaadi puhelimen olemista päällä. Keittiöpsykologian ylidosenttina olen tullut siihen tulokseen, että yksi päätekijä innostumisee on se, että hän näkee minut liian usein räpläämässä puhelinta innostuneena. Kai se menee matkimisen puolelle (voisihan tuo jätkä matkia syömisinnokkuuttanikin, mutta siitä joku toinen kerta).
Maailman väsynein kielikuva väittää kännykän olevan aikuisten tutti. En tiedä, mitä se tarkoittaa, koska meidän lapsi ei koskaan oppinut tutille. Joka tapauksessa, itse kikkailen puhelimella liian usein, täysin turhaan ja pelottavan pitkään. Twitter, Facebook, WhatsApp, LinkedIn, verkkopankki, meili, Hesari, Yle ja Instagram heikentävät keskittymistäni enemmän kuin päivittäinen meditaationi onnistuu sitä parantamaan.
Niin vaikeaa kuin puhelimesta vieroittuminen olisikin, en tahdo sitä. Vaikka tunnen olevani koukussa, on tämä vielä kevyttä kamaa oikeiden ongelmien rinnalla. Huume-, alkoholi- ja peliriippuvuudet tuhoavat elämiä koronaakin tehokkaammin. Jos minun pitää riippuvuuteni valita, otan kännykkäni ilomielin esiin ja alan plärätä Twitteriä sen sijaan että tykittäisin ”herskaa” suoneen.
Miten tämä kaikki tulee vaikuttamaan poikaan? Ei mitään hajua. Varmaan samalla tavalla kuin syömiseni, urheiluni ja kirjojen lukemiseni. Se tulee olemaan osa jokapäiväistä elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti